Tein viime viikon satunnaisina luppohetkinä jotain, mitä olen harkinnut vuosien ajan: ryhdyin opettelemaan animaation tekemistä. Lyhyt konsultointi työpöydän toisella puolella päivystävälle animoivammalle osapuolelle toi tarvittavaa rohkaisua ja auliin crash coursen – ja kas, ensimmäinen projekti onkin jo käynnissä.
Olen suunnittelijana ottanut työurani aikana haltuun useamman osa-alueen omatoimisesti ja pystynyt yllättävänkin hyvin välttämään kantapään kautta oppimista. Perslihaksia on toki tarvittu sitäkin enemmän. Avain uusiin haltuunottoihin on ollut omien rajojen ja oman tyylin tunnistaminen; tiedän minkä näköisestä jäljestä pidän, osaan hahmottaa mikä on taloudellista ja järkevää ja omaan silmän, johon luotetaan. Animaation suhteen pystyn siis ruksimaan listalta pois heti ne tyylisuunnat ja tekniikat, joihin en aiokaan paneutua ja voin käyttää aikani vain itseäni hyödyttäviin juttuihin.
Liikkeen suhteen inspiraatiota ei tarvitse etsiä, vaan inspiraatio on tuntunut aina löytävän ensin minut – niin monta kertaa on vastaan tullut näkymiä, jotka ovat suorastaan painostaneet edes raapaisemaan After Effectsin pintaa. Sellaiselta osastolta voisi poimia esiin vaikkapa Mariano Pagellan ja Jeroen Krielaarsin työstämän Vicenten, animoidun typiksen, jonka muotokieli ja väripaletti iskevät välittömästi kuin miljoona volttia. Suurimman vaikutuksen tekee silti liike; yksinkertainen, kevyt, hillitty, mutta silti kuin eloon herättävä.
Pääsiäisloman jälkeisten viikkojen satunnaiset työtauot eivät tällä kertaa siis menekään verkkomedioita tai somekanavia penkoessa, vaan uutta oppiessa. Se jos mikä on inspiraatioista kultaisinta.
Jyri
Graafinen suunnittelija, puolet Kildasta.
Aina inspiroi: geometria, tiikki, Hitchcock, vanhojen pokkarien haju, Frasier ja tyhjät jalkapallokentät.
