Siitä asti kun lastenohjelmat palasivat ryminällä elämääni pari vuotta sitten, olen joutunut tasapainoilemaan jatkuvasti ajassa kiinni pysymisen ja suloisen nostalgian välimaastossa.
Nopealla vilkaisulla on helppo bongata ne teesit, joilla ohjelmia perheen pienimmille tässä hetkessä tehdään: kompakti eläinjengi suorittamassa altruistisia tehtäviä alati kiihtyvän vauhdin saturoimassa 3D-maailmassa. Variaatioiden määrä jo pelkästään Yle Areenassa on loputon, muiden suoratoistopalveluiden kalkeeripaperikopioista puhumattakaan. Vaikka vanhempi tunteekin omien aivokerrostensa sulavan television ääressä, tuntuu kärryiltä tippumisen pelossa siltä että jo tässä vaiheessa pitäisi ruksia listasta niitä lapsen audiovisuaalisia sukupolvikokemuksia. Eivätkä kaikki uudet tuotannot huonoja olekaan (spesiaalishoutoutit Hei Taaville!).
Niinpä nostalgiapolun valkkaaminen tuntuukin joka kerta petollisen hyvältä. Ei sillä että vintagekatras puhdasta kultaa olisi, mutta sarjojen omaperäisyys, kotikutoisuus ja rauhallisuus saavat hymyn vähintäänkin kareena huulille huomattavasti useammin. Ja mikä tärkeintä, arvostusta tuntuu löytyvän talouden molemmista polvista.
Kummipojalta periytyneen Karhuherra Paddingtonin ääreen olemme päässeet kunnolla vasta tämän vuoden alussa. Vuoden 1976 BBC-klassikko on silkkaa marmeladia aina tunnusmusiikista lähtien. Myös luova ratkaisu animaatiotyylissä inspiroi isosti.
Jyri
Graafinen suunnittelija, puolet Kildasta.
Aina inspiroi: geometria, tiikki, Hitchcock, vanhojen pokkarien haju, Frasier ja tyhjät jalkapallokentät.
