Olen pelannut modernin tasohyppelyklassikko Fezin nyt toisen kerran ja rakastin taas joka ikistä minuuttia (paitsi punaista laavakenttää, mutta siinä huijasin).
Fezissä kaikki on täydellistä. Se on uskomattoman kaunis, pelimekaniikka on kertakaikkisen miellyttävä, tarina ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Se on jännittävä ja kekseliäs — toista vastaavaa peliä en keksi. Ääniraitakin on aivan mieletön.
Peli on niin ehyt, kokonaistaideteos, kunnianosoitus pikseleille niiden kaikissa eri muodoissa. Fez on samaan aikaan vähän retro ja vuosikymmen ensijulkaisunsa jälkeenkin todella tuore, eli toisin sanoen täysin ajaton.
Sen äärellä voi nauttia etsimisen, löytämisen ja keksimisen riemusta.
Toivon että pelin nerokas luoja, Phil Fish, pääsee internetmölinän yli ja luo joskus vielä uuden pelin. Jos ei, niin tämän täydellisemmäksi ei pelikokemus voi tulla ja kiitos siitä.
Loppuviitteenä: keskiviikkona julkaistiin artikkeli jossa Aalto yliopisto on kehittänyt pelin masennuksen hoitoon. Omiin (naisen) silmiini peli näytti sillä tavalla uskottavalta, että vastaavia örkintappajaisia 3D ympäristössä on tehty ja nähty. Sen sijaan tässä pelissä pikku Fez ei voi kuolla vaan virheen sattuessa saa yrittää uudestaan. Peliä pelatessa tulee rauhallinen olo kun kaunis musiikki ja kauniit värit soljuvat ruudulla. Mihinkään ei ole kiire. Kaikkea saa yrittää uudestaan niin monta kertaa kuin haluaa. Fezin maailmassa ei uhkaa örkit.
Itse suosittelisin Feziä, jos maailma ahdistaa.
Mari
Graafikko, kuvittaja, saven silittelijä, puolet Kildasta.
Aina inspiroi: puhdas vektoriviiva, Neil Gaiman, uusien koulukirjojen haju ja "manchestermainen" sadekeli.
